Ammatinvalintaa

Melko isolla osalla ihmisistä (yliopisto-opiskelijoita lukuun ottamatta) on jonkinlainen ammatintapainen, jolla ainakin periaatteessa pitäisi pystyä elättämään niin itsensä kuin mahdollisesti nurkissa asuvat kodittomat sukulaisensa. On kuitenkin selvää, että aivan kaikista ei ole kaikkiin ammatteihin.

Jos kuvitellaan että sitä olisi nimeltään vaikkapa Rälläkkä Räsänen ja ammatiltaan murtovaras, niin saattaapi olla niinkin, että silloin ollaan hieman väärässä ammatissa. Ensinnäkään en tiedä, että onko se rälläkkä mikään kaikkein hiljaisin murtoväline ja sittenpä toisekseen en tiedä, että onko kovin moni Räsänen sillä alalla menestynyt.

Jos lempinimeksi on siis siunaantunut Rälläkkä, niin silloin kannattaapi ehdottomasti ruveta tuumailemaan mahdollista ammatinvaihtoa, sillä se murtovarkaan ura ei jää kovinkaan pitkäikäiseksi ja tiettävästi kassakaappien luvatonta availua pidetään muutenkin moitittavana toimintana kaikkialla muualla Suomessa paitsi Nilsiässä ja jossakin Kaavin perukoilla, jossa kassakaappien olemassaolosta tosin kiertää vain epämääräisiä huhuja.

Mutta! Ruvetaanpa pohdiskelemaan (tai minähän tässä pohdiskelen, te senkun vaan luette, kuten aina) että minkälainen ammatti sitä sitten sopisi ihmiselle, jolla on taakkanaan semmoinen lempinimi kuin Rälläkkä.

Siitäkin huolimatta, että monen mielestä oopperalaulu on yhtä kaunista kuin verenvuoto korvista, uskallan väittää, että ei semmoisella epiteelillä kuin Rälläkkä sinnekään mennä. Kyllä lempinimen pitäisi vähintäänkin olla Smirkeli, jotta pääsisi äänijänteitään venyttelemään Savonlinnan oopperajuhlille. Rälläkästä ei saa Smirkeliä, vaikka sen kasaisi periaatteessa sähköasentajan pätevyyden omaava henkilö (joka ei tarvitse silmälaseja, ihan vaan periaatteesta).

Sanokaapas ihan rehellisesti, että antaisitteko lapsenne semmoisen päiväkotihenkilön huomaan, jonka rintapielessä komeilee teksti "Rälläkkä"? Jos vastasitte kyllä, niin todennäköisesti Paavonne ja Pellervonne leikkii kotonaan niinkin turvallisilla esineillä kuin juotoskolvilla ja sähkönitojalla. Tosin en nyt mene vannomaan, että pitääkö se muinaisten roomalaistenkin suosima viisaus "Nimi on enne" paikkaansa vai ei. Nimittäin jos sukunimi on Möttönen, niin ei se välttämättä tarkota sitä, että omistaa karkkikaupan, vaan todennäkösempää on, että sillon on vähintään lentokonemekaanikko tai ainaskin kaivurikuski.

Yksinkertaisinta olisi ehdottaa Rälläkkä nimen omaavalle ihmiselle metallialaa, sillä sitähän sillä rälläkällä leikataan (voi sillä vissiin leikata kaikkea muutakin). Kuitenkin, kuten hyvin tiedämme uutisista ja iltapäivälehdistä, nykymaailman meno tuntuu olevan, että kaikki pitääpi ulkoistaa. Näin ollen siinävaiheessa kun Räsäsemme saa itsensä koulutettua päteväksi metallialanmonitoimiosaajaksi on mitä todennäköisintä, että Suomen ainoa metallipaja löytyy jostakin niinkin epämääräisestä paikasta kuin Tuusniemen Paakkilasta ja sinnehän ei kukaan hullu itseään työllistä, paitsi jos on mennyt lapsena sukeltamaan ratakiskoon. 

Koskapa metallialan ovet ovat entiselle murtovarkaalle suljetut, käännämmä katsehemme toisaalle. Kun menee metsään, niin siellä on yleensä paljon puita (paitsi tietysti silloin, mikäli se mehtä on aukkohakattu). Puussa (ja metässä) kuulemma on tulevaisuus ja siksi mahollisimman paljon puuta pitää kaataa ja mettiä pistää sileeks, kele. Vissiin sen tulevaisuuden on sitten helpompi tulla, ku on kaikki metät sileenä ja sileet setelit taskuissa. Tosin ei rälläkkä taija olla puunkaatoonkaan mikään optimaalisin väline, siitäkin huolimatta, että siihen laittais semmoisen sirkkelinterän. En halua ees kuvitella, että minkä kokonen sen jatkojohtokelan ois oltava minkä tarvihtisi kokonaisen mehtä-alueen kaatamiseksi ja pilkkomiseksi. Sähkölaskukin ois varmaan ihan mukava. Sähköyhtiölle siis.

Olen kuullut tarinoita ihmisistä, jotka lähtivät opiskelemaan media-alaa. Siihen se tarina sitten loppuukin. Media-ala olis muuten todella mukava ala, mutta kun siinä kuulemma joutuu olemaan tekemisissä niiden toisten media-alan työntekijöiden kanssa ja sitten siinä joutuu tekemään aina kaikkea tyhmää, kuten esimerkiksi raahaamaan saakelin isoja lavasteita pisteestä aa pisteeseen bee vaan huomatakseen, että niitten piti ollakin kohassa cee, koska ohjaajan mukkaan siihen loistaa päivänvalo kaikkein kauneimmin ja ihanimmin maan päälla ja siihen on mahdotonta virittää kameraa ilman, että siitä hajoaa kaikki liittimet. Lisäksi on todennäköistä, että justiinsa siinä kohdassa puomimiehen konkkamikki tartuu aivan satavarmasti sähköjohtoihin ja sitten pitää etsiä (taas) uusi puomimies. Kun ne kamat sitten on joskus neljän aikaan aamuyöllä palautettu ja sitä ennen ohjaaja köytetty ja sidottu parkkipaikan sähkötolppaan, niin seuraavana aamuna saa herätä seittemältä siihen, kun varastonhoitaja soittaa ja kiljuu kurkkutorvi punaisena, että mitä varten se palautettu kamera oli laukussaan väärin päin ja missä sen linssi on*.

Niinkuin näkyy, niin ammatteja ompi paljon mistä valita, mutta aikas harva tuntuu sopivan semmoiselle, jonka nimi on Rälläkkä. Ei kuiteskaan kannata vielä ruveta hiomaan sitä hiomalaikkaa seuraavan yön keikkaa varten! On nimittäin yksi paikka, johonka pääsevät aivan kaikki, jopa siitäkin huolimatta, että olisi syntynyt naula aivoissa. Niin mikä on tämän toivottomien Mekan nimi? Tiettävästi sen nimi on Teologian osasto. Niin.

*Linssi on ohjaajan taskussa, koska hän halusi tehdä kokeellista elokuvaa ilman kameran optiikkaa ja tuoda näin esille yhteiskunnassa vallitsevia epäkohtia.

Kaikkea kivaa, mitä voi tehdä.

Heipä hei. On mennyt aikaa siitä, kun viimeksi tänne kirjoittelin. Nyt kirjoittelen taas.

Tällä kertaa ajattelin mietiskellä, että mitä kaikkea kivaa sitä voikaan tässä maailmassa tehdä, ilman että tarvitseepi maksaa pennin hyrrää tai ainakaan kovin paljoa. Osa näistä on semmoisia, että ei välttämättä tulisi itselle ollenkaan mieleen (mikä saattaa olla ihan hyväkin, ehkä). Nyt alkaapi sitten se listaus.

1. Vesilätäköissä hyppiminen on kivaa. Jos omistaa siis kumisaappaat. Toki lenkkareissakin tai missä tahansa muissakin kengissä voipi kuralätäkössä hyppelehtiä, mutta silloin kannattaa muistaa, että jalat saattavat kastua. Myös otsa saattaa kastua heistä, jos meni hyppimään kuralätäkössä kaverilta lainatuissa nappaskengissä tai sitten jos ne oli semmoiset kengät, jotka kuului isoukkivainaalle ja joita ei saanu tärvellä eikä turmella kovin pahasti, jos ollenkaan.

2. Paperipussi. Paperipussin voi vetää päähänsä ja sitten voi leikkiä merisairasta turistia (kuten sen vanhan vitsikirjan kannessa. En kyllä tosin tiedä, että onko niillä merisairailla oikeasti pussi päässään vai jossakin muualla).Siihen voipi myöskin tehdä hengitysharjoituksia ja näin rauhoittaa myrskyävää sisintään maailman melskeiden keskellä. Jos haluaa olla oikein ovela, voi siihen pussiin puhaltaa ilmaa ja sitten hiippailla jonkun kaverin taakse ja räjäyttää sen pussin. Kannattaa tosin ensin varmistua siitä, että sillä kaverilla ei vaan ole sydänvikaa, sillä silloin vitsi ei välttämättä toimi kuten ajatteli pienessä päässään. Ainakin kannattaa laittaa hätäkeskuksen numero pikavalintaan ensin.

3. Sanamuunnokset. Sanamuunnokset ovat kivoja, jos semmoisista tykkää. Kannattaa kuitenkin miettiä, että missä ajassa ja paikassa niitä menee suustaan päästelemään. Jos on vaikkapa esmes pappi, niin ehkä ei kannata ruveta leikkimään sanamuunnosleikkiä saarnastuolissa. Siitä voi tulla sanomista, eikä ne sanomiset välttämäti ole kehuja. Paitsi jos on töissä täysin kahelissa hiippakunnassa, jossa semmoseen tai vastaavaan on jo totuttu. Tällä en viittaa Kuopion hiippakuntaan.

4. Kaverin kanssa jutustelu. Kaverin kanssa jutustelu ompi aina kivaa. Paitsi jos se kaveri on semmoinen, että se syö ensimmäisenä jääkaapin tyhjäksi (mutta jos se on oikein mukava kaveri, niin piilottaa vaan sen jääkaapin vaikkapa viltin alle, niin se ei ryntää sinne. Sitten voipi jutustella). Jos molemmilla on kurjaa ja kenkkua, niin kun jutteleepi siitä toisen kanssa, niin sen jälkeen oma kenkkuus ei tunnu enää niin kenkulta, eikä toisen kenkkuus toiselle kenkulta. Kaverin kanssa voipi jutella kaikesta mahollisesta, mutta jos omistaa kaverin, joka on ydinfyysikko, niin ehkä ei kannata lähteä keskustelemaan ydinfysiikasta jos siitä ei ite mitään tiiä.

5. Lautapelit. Lautapelit ompi kivoja, jos on kiva porukka jossa pelata. Jos ei ole kivaa porukkaa, niin sitten ei ehkä kannata pelata, kun ei kenkkujen tyyppien kanssa siitä mitään tule. Ne saattavat syödä pelinappulat ja kaataa limsat pelilaudalle ja sitten onkin pelilauta semmoisessa tahmassa, että siihen pureutuvat kaikenmaailman sokeritoukat ja muut ökkiäiset. Ei sillä, että sokeritoukat olisivat jotenkin ikäviä otuksia, mutta kun ne ovat niin valoarkoja eliöitä, että sitten se lautapelin pelilauta pitää säilyttää pimeässä huoneessa, kun muuten ne sokeritoukat häiriintyy siitä.

6. Sukkanukke. Sukkanukke on helppo tehdä, koskapa suurimmalla osalla meistä on sukkia komerossa (tai lattialla). Siihen ei tarvihe kuin yhden sukan (joko sieltä komerosta tai lattialta, mielellään puhas), jonka kärjen survoo sisään silleen, että sille tulee semmoinen suu ja sitten jos omistaa muutaman napin, niin ne voi ommella siihen sukkanukkeen, niin sillä on sitten silmät. Sillä voi sitten leikkiä ja vaikkapa järjestää nukketeatteriesityksen (mutta jos on yksin, niin ei ehkä kannata semmoista järjestää. Ei ainakaan kantsi siitä hirveästi huudella, koska muuten ihmiset saattavat pitää vähän tai enemmänkin pöpinä).

7. Pakastimen sulatus (edellyttää, että omistaa semmoisen). Pakastin pitää joittenkin viisaitten mukaan kuulemma sulattaa aina välillä (itse en tajua, että miksi, koska se jäätyy heti uudestaan). Kun sitä rupeaa sulattamaan, voi olla aivan varma ensinnäkin siihen menee koko päivä ja sitten toisekseen silloin kun se pitäisi tehdä, ilmaantuu kaikkea paljon jännempää tekemistä, joka pitää tehdä heti. Jos nyt kuitenkin päätyy sulattamaan pakastimen, kannattaa ensin laittaa ne ruuat sieltä semmoiseen paikkaan, jossa ne ei mene pilalle. Muuten saattaa ketuttaa aikas paljon, jos menee säilötyt ruuat piloille ja siten harakoille (tai korpeille, ovat kivoja lintuja ja variksille kuulemma sukuakin).

En sitten mene vannomaan, ovatko kaikki edellä mainitut aivat täysipäisen ihmisen hommia ja tekemisiä, joten jokainen kokeileepi niitä omalla vastuullaan. Lopetan tälläerää tähän. Seuraavalla kerralla saatatte kuulla taas jonkin jännittävän jutun, vaikkapa siitä, kuinka Rälläkkä-Räsänen hakeutui työnvalintaohjaukseen.

Syksy on (kyllä, tämä on päivitys, ette nähneet harhoja!)

Heipä hei.

Huomasin tässä äskettäin, että on lokakuu. Lokakuu on semmoinen kuukausi, jolloinka kumisaappaat, sateenvarjot ja villakangastakit kaivetaan lopullisesti esiin kesäkätköistään. Lyhyesti sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että on syksy.

Kun viimeisin merkintä blogissa on elokuulta, merkitsee se sitä, että aikaa on mennyt melkomoisesti siitä, kun viimeksi kirjoittelin jotakin tänne tietoverkon kummalliseen maailmaan. Tähän hirvittävään/kammottavaan epäkohtaan tuleekin muutos nyt. Eli seuravaaksi taas jotakin hauskaa ja ei-henkevää (tai jotain semmoista). Jeps.

Kirjoitan siis syksystä, koska se on ajankohtaista (tai jotain semmoista). Syksy on semmoinen vuodenaika, jolloinka joko sataa vettä ja on pimeää tai toisinpäin. Se on myös sellainen vuodenaika, jolloin ei koskaan voi tietää, että lentääkö sitä tänä aamuna turvalleen polkupyörällä vai ei, kun tie on jäässä. Hip hei.

Syksyyn liittyy olennaisena asiana vesisade ja sitä on kovin montaa eri tyyppiä. Tässä luettelen vähäsen niitä kovin ei-tieteellisesti ja perustuen sangen henkilökohtaisiin kokemuksiin.

Ensimmäisenä on tihkusade. Se on sateista kenkuin, kun se ei osaa päättää, että olisiko se sumua vai sadetta. Yhtä kaikki, se kastelee hitaasti mutta varmasti niin päällystakin, housut kuin aluspaidankin. Kaiken kaikkiaan erinomaisen kenkku sääilmiö, joka kärsii aivan selvästi identiteettikriisistä.

Vähän kovempi sade on listassamme toisena ja se on se semmoinen sade, joka jo ihan sataa. Ei kovin suurina pisaroina, mutta pisaroina kuitenkin (yleesä ne pisarat liimautuvat silmälasien linsseihin oikein harvinaisen kenkusti). Kastelee, kuten edellinenkin, tosin tekee sen reilun suoraselkäisesti, eikä yritä leikkiä sumua, kuten identiteettikriisistä kärsivä sisarensa / veljensä / mikä-lie. Yhtä kaikki, ei kivaa, ei.

Sade. Semmoinen kummallinen sääilmiö, jollonka sataa nestemäisessä muodossa olevaa vettä niin sanotusti maahan asti. Suhteellisen isoja pisaroita ja kastelee aivan varmasti, jos ei omista autoa* tai sateenvarjoa tai sadetakkia. Testattu on. Kastuin.

Kaatosade on jo jonkinlainen eeppinen virstanpylväs. Sanonta ”sataa ku saavista kaataen” kuvannee kaatosadetta mitä erinomaisimmin. Jos kaatosateella kaatuu ojaan ja ei kömmi sieltä ajoissa ylös, mitä todennäköisimmin hukkuu ja myöhästyy näin luennolta. Kaiken kukkuraksi se luento, mistä myöhästyy, on joku Kielikeskuksen kurssi ja siitähän tulee pitkä miinus papereihin.

Ukko-Nooan sade. Sataa noin 40 päivää ja yötä yhteen putkeen. Tunnetaan myös nimellä Suomen kesä. Arkin rakentaminen kannattaapi aloittaa ajoissa, mutta kannattaa silti odottaa rakennustarkastajan lupaa, sillä muuten sen arkkinsa joutuu ihan varmasti purkamaan ja sehän ei oo kivaa, ei. Kumisaappaiden käyttö suotavaa, sillä märillä jaloilla saa ihan satavarmasti flunssan, sanokoot lääketietelijät mitä sanovat.

Sataa vanhoja akkoja/kirveitä/puukkoja/auroja/akkoja aurat selässä –sade. Vihoviimeisin sade, jolloinka kaikki järkevät ihmiset pysyttelevät sängyissään peittojen alla koko päivän ja sisäministeriö julistaa yleisen hätätilan Pohjanmaan suurtulvien takia. Ihmisiä evakuoidaan alavilta mailta ja opiskelijat suuntaavat oppilaitoksiinsa normaalisti (kiroten).

Syksyyn liittyy olennaisena osana syysmasennus. Koska suomalaiset eivät koskaan muulloin ole masentuneita eikä meillä ole mieli maassa (paitsi silloin, kun Ruotsi voittaa jääkiekossa), iskee tämä aivan erityisen voimakkaasti kautta koko maan. Kaikki kulkevat ympäriinsä zombien lailla örähdellen epäselvästi ja murahdellen mököttävästi. Kukaan ei katso toisia silmiin eikä uskalla hymyillä, ettei tulisi leimatuksi hulluksi, sillä kyllä suomalainen masentunut saa olla, kuhan vaan ei ole iloinen. Niin!

Olen kuullut, että tätä syysmasennusta voipi hoitaa siten, että tollottaa kirkasta valoa päivittäin. En tosin mene vannomaan, että pitääkö sen olla jokin aivan erityinen, siihen tollottamiseen tarkoitettu lamppu, vai riittääkö työmaakäyttöön tarkoitettu halogeenivalaisin täyttämään tämän tehtävän. En kuitenkaan kehota kokeilemaan halogeenivalaisimeen tuijottamista. Saattaa sattua kohta päähän. Kovasti.

Syksyisin semmoiset ihmiset, joilla on rahaa ja aikaa, matkustavat ulkomaille pakoon sadetta ja loskaa ja mitä lie. Sitten ne kehuskelevat siitä onnellisina Facebookissa ja kaikkia muita keljuttaa, kun eivät pääse sinne ulkomaille saamaan mahatautia ja ruokamyrkytystä, sillä kyllähän sitä pitää ehdottomasti saada ruokamyrkytys ja mahatauti, jos naapurikin semmoisen sai. On se niin väärin.

Kuten edeltä saatoitte lukea, on syksy hirveän harmittavainen vuodenaika. Pitäisi kieltää lailla. Mutta nyt menen mököttämään nurkkaani ja odottamaan, että alkaa sataa, sillä ulkona paistaa aurinko hirveän kivasti.

*Olettaen, että kyseessä EI ole avoauto. 

Ammatteja, jotka voivat olla jänniä tai sitten eivät sitä ole.

Heipä hei. Tänään kirjoittelen semmoisesta aiheesta kuin ammateista. Ammattejahan on täällä maanpäällä niin monen monituisia, että ei niitä kaikkia kehtaa tässä ruveta listailemaan. Ensinnäkin puolet niistä on semmoisia, joista ei kehtaa kirjoittaakaan ja toisekseen siinä tulisi blogistille kramppi käsiin ja sehän olisi ikävää. Listailen tässä nyt semmoisia jänniä, joista joskus kuulee puhuttavan. Ja ehkä semmoisiakin, joista ei juuri puhuttavan kuule.

Eikös olisikin hienoa, jos ammattinimike olisi venttiilinvalvoja? Eipä tarvitsisi paljoa muuta tehdä, kuin valvoa venttiilejä. Siinä valvomisen välissä voisi käydä kahvilla ja tuumailla siellä työkavereitten kanssa, että olipa taas venttiileissä valvottavaa kerrakseen tai että kylläpäs se kolmosventtiili taas valvotti. He-heh, olipa hassu vitsi. Ehkä ei kuitenkaan olisi mikään ruudinkeksijän homma se, ei. Tosin voipi kysyä, että oliko se ruudinkeksijäkään mikään ihan viisas, kun meni semmoisen virityksen keksimään aikansa kuluksi. Paljon harmia on siitäkin keksinnöstä ollut, jeps.

Itse olen aina tuumaillut, että olisi varmaan kivaa olla leijonankesyttäjä. Ongelmana nyt vaan on se, että enää ei saa leijonia olla sirkuksessa, kun viisaat ovat tajunneet, että ne leijonat ei tykkää olla sirkuksessa temppuja esittämässä vaan savannilla seeproja syömässä (ja nukkumassa). Ei siis tullut minusta leijonankesyttäjää. Toisaalta kun mietin, niin enpä ole koskaan kuullut eläköityneistä leijonankesyttäjistä, joten ehkäpä on ihan hyvä juttu, että kielsivät leijonat sirkuksesta. Siinä taitaa palaa niin loppuun, ettei edes eläkkeelle ehdi. Pysykööt siis juuttaan leijonat savannillaan seeproja syömässä (ja nukkumassa).

Ydinvoimalassakin varmaan olisi kiva olla töissä. Työpaikka olisi takuuvarmasti siisti ja viimeisen päälle hieno ja saisi hienon haalarin ja siistin kypärän. Ne päällä sitä kelpaisi tepastella voimalan pihamaalla taustasäteilyn suristessa iloisesti. Iltaisinkaan ei tarttisi lukuvaloa, kun säteilisi itse sen verran, että siinä isompitekstisessä kirjassa saa helposti selvän. Ei kuluisi sähköäkään siinä ollenkaan. Sitä en tosin tiedä, että onko semmoinen jatkuva ympäriinsä säteileminen pitkänpäälle terveellistä, mutta haittaakos tuo, kun näkee lukea pimeässä. Seuranhakuilmoitukseenkin (jos semmoisia sattuu väsäilemään) voisi laittaa aivan rehellisesti, että on ”säteilevä persoonallisuus joka valaisee koko huushollin vinttiä myöten”.

Maanviljelijän ammatti olisi kanssa kiva. Siinä ei tarttisi koskaan olla tyytyväinen, kun aina olisi joko liian kuivaa tai liian sateista. Ei kasvaisi vilja pellolla, kun ei paistaisi aurinko ja jos aurinko paistaisi voisi valittaa siitä, kun nyt se vilja palaa sinne peltoon, perkele. Ja jos sattuisi huono päivä olemaan, että ei mikään oikein huvittaisi, niin aina voisi mennä ajelemaan traktorilla. Se on kivaa. Sitten voisi mennä hyvillä mielin nukkumaan, kun sai ajella taas tänään traktorilla, jossa on ilmastointi ja kahvinkeitin (se keittää kyllä huonoa kahvia, mutta onpahan kuitenkin kahvinkeitin traktorissa).

Tai miten olisi papin ammatti? Saisi joka talossa kahvia ja pullaa ja pääsisi kuuntelemaan kaikkia jänniä juttuja, mitä mummuilla on kerrottavana. Se on kivaa. Tosin en tiedä, että mitenkä on sitten, jos ei juokaan kahvia. Se voi olla niinkin, että silloin karsitaan valintakokeessa pois, jos menee möläyttämään, että ei juo kahvia vaan teetä. Olen myös kuullut, että iso maha on vaatimuksena joissain paikoin, mutta tästä nyt en mene sanomaan juuta enkä jaata. Voi olla taas niitä teologien tietotoimiston uutisia ja niihinhän kannattaa suhtautua yhtä vakavasti kuin savolaisen reittiohjeisiin. Jos ette usko, niin menkääpä Kuopijon torille ja kysykää, että mitenkä pääsee satamaan. Takaan, että huomaatte neuvoja noudatettuanne olevanne keskellä Niiralan Kipinäkätua.

Motokuskikin voisi olla kiva olla. Siinä pääsisi metsään lasisessa, metallirunkoisessa kopissa jossa on ilmastointi. Koko päivän vaan kaatelisi puita, surr, pinoaisi puita, kolinkalin, kaatelisi puita, surr, pinoaisi puita, kolinkalin, kaatelisi puita... No niin, ymmärsitte varmaan. Sitä kun tekisi kahdeksan tuntia päivässä, niin kyllä tietäisi töitä tehneensä. Kele. Sitten vielä ihmetellään, kun motokuskit, nuo metsiemme miekkoset ja naikkoset käyvät hitaalla. Miten sitä voisi muka hitaalla käydä, jos työ on niin innostava ja innoittava, että siitä pitää jokaiselle kohdalle sattuvalle naiselle (tai miehelle) haastaa niin että leukanivelet savuavat. Höhö, puita. Tiesittekö muuten, että mänty se vasta rojahuksen pittää kun kaatuu? Ja että koivikko se kaatuu kun minä vähän nappia painan ja tiesitkö, että tässä lasinalusessa on saksanhirv... No nii, joo. Tiedän, eläytyminen karkasi käsistä. Anteeksi (myös motokuskit, en minä tätä pahalla kirjota, kuhan vaan vähän keljuilen aikani kuluksi).

Terveyskeskuslääkäri on kai semmoinen ammatti, johon passaa ihan kuka tahansa, kunhan osaa melkein lukea ja kirjoittaa. Plussaa on, jos osaapi hymyillä ystävällisesti ja puhua (mielellään semmoista kieltä, jota ymmärretään laajemmallakin kuin vain pienissä piireissä). Lääkärinä on helppoa olla terveyskeskuksessa. Jos joku valittaa katkennutta jalkaa, määrätään Buranaa ja passitetaan kotiin. Jos joku valittaa hinkuyskää, laitetaan laastari otsaan ja määrätään Buranaa (ja passitetaan kotiin. Ei sitä voi sinne vastaanottohuoneeseenkaan voi jättää. Siivoojat valittaa, kun se tukkii siinä penkillä käytävän). On ihme jos ei moisilla tropeilla parane. Sanoihan vanha kansakin, että jos ei sauna, terva ja Burana (vai oliko se viina, en minä muista) auta, on tauti väistämättä kuolemaksi.

Siinäpä oli vähäsen ammatteja. Tällä kertaa oli tälläista. Mitähän on ensi kerralla? Eipä tiiä vielä sitä, ei. Ehkä ei kuitenkaan ammateista, kun siitä tuli juuri kirjoitettua.

Seurakunta (osa herra SS:n keksimää Kissa pöydälle -haastetta)

Tämä kirjoitus on osa nimeltämainitsemattoman herra SS:n Kissa pöydälle -haastetta. Tavoitteena kai olisi, että blogin jossakin mielenhäiriössä luoneet ihmiset kirjoittaisivat (kerrankin) yhteisestä aiheesta. Pitkällisen mietinnän jälkeen aiheeksi valikoitui seurakunta. Mutta nyt alkaa tämä kirjoitus. Lopussa lisää (jos sinne asti selviätte, hehe).

Seurakunta on vähän niinkuin kunta, mutta ei sinne päinkään. Olen kuullut puhuttavan, että se liittyy jollakin kriittisellä tavalla erääseen 2000 vuotta sitten eläneeseen miekkoseen, joka teki paljon hyvää ja pääsi siitä hyvästä ristille. Tämä lienee omiaan osoittamaan todeksi sen seikan, että maailma on kenkku paikka ja ihmiset vielä kenkumpia, kun sille päälle sattuvat. Koska maailma on kenkku paikka, ovat ihmiset ikimuistoisista ajoista asti kokoontuneet yhteen itseään suurempien ajatusten ja kokemusten äärelle. Lienee sanomattakin selvää, että joukossa omat murheet tuntuvat paljon, paljon pienemmiltä (koska muiden murheet tuntuvat vastaavasti paljon isommilta, hähä) ja siinä kokee semmoista kummallista tunnetta, kuin yhteenkuuluvuus.

Tässä kirjoituksessa raotamme hieman seurakuntaelämän salaperäisyyden verhoa ja kurkistamme, niin sanoakseni, kulissien taakse. Se mitä siellä tullaan näkemään on sitten kokonaan toinen juttu (kieltäydyn muuten ehdottomasti kaikista vahingonkorvausvaatimuksista. Jos menette lukemaan kirjoitusta, joka on otsikoitu ”Seurakunta” ja saatte siitä kolmannen asteen aivovamman, niin omapa on tunkkinne).

Aloittakaamme seurakuntakierroksemme sieltä, mistä sitä odotetaankin, eli paikallisen huoltoaseman baarista, jossa paikallinen toriparlamentti pitää kokoustaan. Tämä parlamentti on oleellinen osa seurakuntaa, sillä se vastaa sen tiedotustoiminnasta, tiedottaen niin julkiset kuin vähemmän julkisetkin asiat kaikkien tiedonjanoisten tietoon (ja luonnollisestikin myös niiden tietoon, jotka eivät halua tietää). Jos jäisimme seisoskelemaan pidemmäksi aikaa, oppisimme varmasti ulkoa kaiken paikallisen nuorisotyöntekijän naissuhteista, mutta koskapa meillä on kiire (kuten nykyseurakunnissa aina) jatkamme matkaa.

Ylitämme siis tien (suojatietä käyttäen, luonnollisesti) ja löntystämme seuraavaan kohteeseemme, eli seurakuntatalolle. Seurakuntatalot tunnistaa siitä, että ne ovat mahdollisimman etäällä kirkosta. Seinässä riippuva risti (tai vaihtoehtoisesti epämääräinen töhry) on myös hyvä tuntomerkki (sangen usein seurakuntatalo on myös paikkakunnan rumin rakennus).

Seurakuntatalolla meitä odottaa lauma nuoria, joitten ilme tuo lähinnä mieleen sen kuuluisan merisairaan turistin. He eivät ole vatsataudista toipuvia toipilaita, vaan rippikoululaisia joilla on juuri taukoa opetuksesta. Innostuneen ilmapiirin voi lähes itsekin kokea. Hieman erillään nuorisoporukasta seisoskelee älyttömästi hymyilevä, parroittunut nuori mies jolla on Raamattu kainalossa ja nappikuulokkeet korvissa. Hän ei ole suinkaan paikallisen mielenterveystoimiston asiakas, vaan kesäteologi, joka on päässyt (ihmeen kaupalla) töihin kotiseurakuntaansa*. Tämän johdosta hän on niin onnellinen, ettei huomaa lainkaan sitä, että nuoret ovat parhaillaan sytyttämässä roskakatosta tuleen. 


Nurkan takana nuorisotyöntekijä yrittää polttaa tupakkaa mahdollisimman huomaamattomasti, jotteivät pikku hellanteltut varastaisi viimeisiä tupakoita hänen taskustaan ja sauhuttelisi keuhkojaan piloille. Toisinaan ikkunasta kurkistaa tukevahko, jo harmaantunut kirkkoherra yrmeä ilme naamallaan. Ilme johtuu siitä, että hänen pitäisi tauon aikana suunnitella seuraava oppitunti ja kahvi on loppu. Lisäksi kesäteologi meni typeryyksissään syömään viimeisen pullan. Tästä katkeroituneena kirkkoherra päättää laittaa viestiä teologin oppilaitokseen, eikä siinä tulla säästelemään sanoja eikä kirjoitusvirheitäkään.

Jätämme Suomen epätoiv... siis toivot sytyttelemään roskakatostaan ja suuntaamme kohti kirkonmäkeä. Siellä onkin tavallista enemmän väkeä koolla, sillä kirkossa vietetään häitä. Ei ole pelkoa, että kyseessä olisi joku paikallisista seurakuntalaisista (sillä ne kaikki käyvät vihityttämässä itsensä naapuriseurakunnassa, kun se niiden oma kirkkoherra on niin vanhoillinen ja juoppo ja ties mitä), vaan sen sijaan siellä kuvataan ”Satuhäitä”. Tämän voi havaita siitä, että paikalla olevilla seurakuntalaisilla on päällään pyhävaatteet ja siitä, että Yleisradion auto on pysäköity huomaavaisesti pyörätuolirampin kohdalle, jotteivat kirkossa vieraana olevat invalidit varmasti pääsisi pilaamaan kaunista kuvasommittelua kummallisine ajopeleineen.


Sulhasen leppoisat sanat nuorikolleen, kuten ”Ollaaks me nyt naimisissa, hä?” tai ”Kele, tääl on kuuma! Miks mä en saanu laittaa mun lippistä, hä?” lämmittävät kaikkien mieltä ja nostavat naisihmisten silmiin kyyneleet, kun nämä muistelevat omia häitään ja kotona odottavia siippojaan. Nuori morsian ei tätä luonnollisesti huomaa, sillä hänen huomionsa on kiinnittynyt surraavaan videokameraan, jonka käsittelijä tunkee mahdollisimman lähelle ja tulee talloneeksi siinä sivussa ainakin viisille varpaille (ja potkaisseeksi vanhan rouva Niemisen nurin, joka tästä hirmustuneena hakkaa kameraa kävelykepillään).

Jätämme iloisen (ja vähemmän iloisen, ainahan vähintään yhden pitää mököttää) hääkansan taaksemme ja suuntaamme kohti paikkaa, joka odottaakin jo meitä, eli siis hautausmaalle. Ohitamme hoidettujen sankarihautojen rivit ja saavumme viidakkoon, joka osoittautuu ”vanhaksi puoleksi”. Täällä hautojen kunnossapidosta huolehtivat alipalkatut kesätyöntekijät, jotka ovat kaikki saaneet työnsä sen tiimoilta, että äiti on kunnassa töissä. Tästä kiitollisina he hoitavat työnsä niin hyvin kuin taitavat; ruohonleikkurit seisovat siistissä rivissä siinä (yksi pyörii hämäyksen vuoksi), mihin viheraluevastaava ne aamulla jätti (ja illalla pois korjaa) ja isänmaan Toivot ja toivot istuskelevat ison männyn alla pelaamassa korttia. Aika ajoin joku nousee seisaalleen mangustin lailla tähystämään, että näkyykö pomoa missään.

Ajatuksissamme toikkaroidessamme olemme vähällä kävellä avoimeen hautaan, jota paraikaa kaivetaan. Haudankaivaja kiroaa meille sydämellisesti minikaivurinsa kopista ja heristää nyrkkiään viinamäen miehille ja naisille, jotka istuskelevat penkillä koivun katveessa ja rikkovat pulloja vesikaivon reunaan (noin puolen tunnin päästä paikalle saapuu poliisi, joka sanoo soo-soo viinamäkeläisille, hätistää heidät pois ja rapsauttaa haudankaivajalle sakot merkitsemättömästä montusta).

Lintujen laulaessa, oravien* yrittäessä tunkea taskuihimme ja sen yhden ruohonleikkurin päristessä voimme todeta vain yhden seikan; on yksin Luojan ihme, että sellainen kapistus kuin seurakunta pysyy kasassa. Tätä ihmettä pohdiskellessamme ja autolle saapuessamme saamme huomata, että kylän ainoa lappuliisa on muistanut meitä kallisarvoisella matkamuistolla.

* Tämä osoittaa kertomuksen olevan fiktiivinen. Jos vielä ajattelitte, että kyseessä olisi vähäsenkään totuudellinen juttu, niin tämä todennäköisesti palautti arvon lukijan maanpinnalle.
* Kyseessä on oravan (sciurus vulgaris) alalaji hautausmaaorava (sciurus vulgarus), jonka tiedetään syövän myös sormia.


Kissa pöydälle -haasteeseen osallistuu seitsemän teologian opiskelijaa, jotka lähestyvät yhteisiä aiheita eri tyyleillä, erilaisista näkökulmista. Katso myös muut kirjoittajat:

   Anu Backman - Stidit ristissä - http://stiditristiin.blogspot.fi/

   Heidi Brand - Heidikatarina - http://heidikatarina.blogspot.fi/
   Markus Finnilä - Webtuaginta - http://webtuaginta.blogspot.fi/
   Kasperi Hakalisto - Keskellä, piilossa, välissä -http://jossainpiilossa.blogspot.fi/
   Atte Hokkanen - Teologinen tuoppi -http://tuopillinenteologiaa.blogspot.fi/
   Kari-Antti Kitunen - Juomanlaskijan teologiaa - http://karstu.blogspot.fi/
   Janne-Pekka Mustonen - Japen nurkka - http://japennurkka.blogspot.fi/
   Sami Siltanen - Välimerkityksiä - http://vlimerkityksi.blogspot.fi/

Neiti Amalia von Tötterström ja varpaat ja mietiskelyä

Neiti Amalia von Tötterström oli syvästi närkästynyt. Ja syystäkin. Eilen kun neiti oli avannut televisiovastaanottimensa katsoakseen uutisia (kun niissä näytetään niitä hirveän kauheita kuvia sieltä Syyriasta) oli hän saanut kokea suuren järkytyksen.

Uutisissa oli näytetty kuvia ruumishuoneelta! Ruumishuoneelta! Eikä siinä vielä kaikki, olipa yhdessä kuvassa näkynyt valkoisen lakanan alta varpaat! Varpaat! Vaikka kaikki aivan hyvin tietävät, että varpaat eivät saa näkyä kuin saunassa, eikä kuolemasta saa puhua kuin kuiskaten kirkkaasti valaistussa huoneessa. Huoneessa.

Oli siis aivan ymmärrettävää ja normaalia ja sen semmoista, että neiti-ihmisemme tarttui puhelimeen ja soitti suoraa päätä televisioasemalle, jossa langan päässä oleva työntekijä säikähti niin, että kaatoi kahvikuppinsa lattialle ja tipautti pullansa paperikoriin.

Jotta koko soppa olisi varmasti kiehunut hellalle, päätti innokas neitimme soittaa iltapäivälehteen, jonka toimittaja höntäsi loistava juttu (ja palkkio) silmissään kiiltäen paikalle ja laati hötäisten tehdyn jutun tupakka-askinsa takakanteen kiireidensä lomassa (ja sekös kismitti toimitusavustajaa, kun tämä joutui juuttaan tekstin latomaan koneelle).

Se neiti Amalia von Tötterström. Hän, tuo kuvitteellinen henkilö, jolla tuskin on vastinetta tässä meidän todellisuudessa, toimi vain draamallisena keinona tai sen semmoisena tässä blogin tapaisessa.

Kerran elämässä meitä ihmisiä kohtaa sellainen tapaus, että oikaisemme koipemme niin sanotusti viimeisen kerran. Sanovat viisaat, että ihminen on ainut otus joka tietääpi kuolevansa. Voipi olla tottakin. En ole ainakaan koskaan hevosen, koiran saati kissan vetäisevän keilapalloa nenäänsä, jos semmoinen sattuu näkemään televisiosta lakanan alta pilkistävät varpaat (tosin pitää kyllä sanoa, että en ole myöskään koskaan nähnyt hevosta sisällä talossa, joten sen kohdalta en mene vannomaan mitään).

Niin, ihmisotus tietää siis kuolevansa. Se on jännä juttu. Sitä miksi asiat näin ovat, voi jokainen pohdiskella tykönään. Jos ihminen (tai immeinen, kuten Savossa sanotaan) siis tämmöisen asian ymmärtääpi, niin miksi sitten säikähdellään telkkarissa nähtyjä, lakanan alta pilkistäviä varpaita? Eihän sitäkään säikähdellä, kun töllötetään seitsemän uutisia ja siellä näytetään posahduksia, tulipaloja ja katastrofeja, joissa sattuu toista. Jännää.

Ihmisotus on kuitenkin varautunut monen moisella tavalla siihen, että kohtaa loppunsa ennemmin tai myöhemmin (mieluiten myöhemmin). On rakenneltu kaikenlaisia häppäsvärkkejä, joitten pitäisi säilöä tämä maallinen kalmo mahdollisimman hyvin; on arkkuja, jotka kestävät, kestävät ja kestävät (aina siihen saakka, kunnes hautausmaaharjoittelija Hemminki rikkoo sen hautoja kaivellessaan). En oikein ymmärrä, että mikä mieli semmoisessa hommassa on, että maahan tungetaan puinen arkunrottelo kalliista puusta, kun se siellä kumminkin mähii piloille. Jos on tammea niin paljon että oksat pois, niin miksi siitä ei voi venettä nikkaroida? Kysynpä vaan.

Olen myös kuullut semmoisestakin, että jotkut menevät pakastamaan itsensä. Jos ei rahat riitä, niin aina voi pakastaa vaan päänsä. Sekin on varmaan tyhjää parempi, tosin olen sitä mieltä, että jotkut eivät päänsä pakastamista tarvitse. Heidän aivonsa ovat jo valmiiksi sen verran kohmeessa, että ne varmasti säilyvät ilman pakastimiakin. Se miten noita pakastettuja kalmoja sitten sulatellaan, on minulle hämärän peitossa, mutta en usko, että siihen käytetään mikroaaltouunia. Kaitpa se vastuu sulattelemisesta tai sulattelematta jättämisestä jätetään tulevaisuuden ihmisten harteille. Siinä niillä onkin puuhaa, kun rupeavat sulattelemaan ja katselemaan, että hei, kukas täällä jääkuutiossa onkaan.

Niin... Liekö niin, että ne lakanan alta pilkottavat varpaat muistuttavat jostakin semmoisesta, mitä ei haluaisi muistaa. Nimittäin siitä seikasta, että varpaankynnet jäivät aamulla leikkaamatta, kun kahvi kiehui hellalle.

Naapurikopua

Kuten viime kirjoituksessani totesin on kevät. Pian ovella kolkuttaa jo kesä, sitten tulee juhannus ja niin se kesä on taas sitten mennyt menojaan.

Mutta, mutta, nyt on siis kevät. Kevät on se vuodenaika, jolloin vuoroin sataa ja sitten taas aurinko kurkistelee pilven takaa lämpimästi säteillen. Tämä aikaansaa semmoisen jännän ilmiön, että luonto noin sanoakseni herää eloon.

Herääminen tapahtuu siten että ensin palautuvat muuttolinnut etelästä sähkölangoille, sitten nousevat leskenlehdet rapakoiden vieristä ja lopuksi ilman täyttävä kaikenlaiset surriaiset, jotka pörräävät sinne sun tänne.

Mutta, myös paljon muuta herää aina kevään tullen. Jos minä nyt rupean luettelemaan, että mitä kaikkea sitä oikein silloin keväällä herääkään, niin juhannus... eikun kesä oisi aika pitkällä, ennen kuin pääsisin listani loppuun. Siispä pompsahdan monen monituisen eläväisen yli ja suuntaan huomioni eliömuotoon, joka tunnetaan nimellä naapuri.

Naapureita on kaikilla paitsi metsän erakoilla. Tästä syystä erakot ovat erakoita. Jos he asuisivat omakotitaloalueella, he eivät olisi erakoita vaan jotakin aivan muuta. En ole aivan varma mitä, mutta jotakin.

Mutta naapureihin palatakseni... Naapurit ovat toisinaan mukavia ja toisinaan taas vähemmän mukavia. Silloin kun ne ovat mukavia, niin ne ottavat ja kutsuvat kahville. Kun ne eivät ole niin mukavia ne soittavat poliisille ja valittavat milloin mistäkin. Otanpa tässä muutamia esimerkkejä mahdollisista valituksista:

• ”Se teidän koira pitää pitää kiinni, kun se syö mansikat meidän kasvimaalta”
• ”Meidän talossa ei saa kuunnella musiikkia kello yhdeksän jälkeen!”
• ”Kyllä se on kumma, että pitää rouskuttaa sitä hapankorppua niin kovaäänisesti aamukuudelta”
• ”Teidän mummo pelottelee lapsia!”
• ”Miksi, voi miksi, teidän pitää hengittää!”

Naapurit osaavat siis olla kerrassaan harmittavaisia otuksia, kun sille päälle sattuvat. Jos nyt sitten tuntuu siltä, että vanne alkaapi kiristää tavallista enemmän päätä, on olemassa keinoja purkaa agressioita. Tässäpä sellaisia muutamia:

1. Leikataan ruohoa. Mielellään semmoisella ruohonleikkurilla, joka rämisee ja savuttaa. Bensankatku aamukahvipöydässä on aina paikallaan.
2. Jos on naapurilla koira, joka haukkuu, niin ostetaan oma koira (mielellään suomenpystykorva, haukkuu paljon ja kovaa). Laitetaan koiratarha naapurin tontin kupeeseen niin hyvä tulee. Lopputulos: paljon haukkumista.
3. Ostetaan uusi auto. Ei muuten mikään keljuta niin paljon, kuin uusi auto pihamaalla.
4. Ruvetaan grillaamaan. Jos on pöytätuuletin, niin viritellään se silläviisiin että kaikki hajut leijailee naapurin puolelle.

Näitä vihjeitä kun noudattelette, niin eipä tarvitse miettiä, mitä tekemistä keväällä keksii. Olen kyllä kuullut, että semmoinenkin on olemassa kuin naapurisopu, mutta taitaa olla tarua koko juttu. Kuka tässä kaikkia kylähulluja uskoo.